Turhaa

Mä en tästä mitään hyödy. Tänään kysyttiin että mihin asiaan mä haluan apua, ja tajusin että en kyllä tiedä. Mun syömiskuvioihin on jo totuttu, kukaan tuskin kiinnittää edes huomiota että käynkö syömässä vai en. Se ei kyllä sinänsä haittaa, ainut vaan että ulkoilulupia ei tule ennen kuin syö.

Tänään ollut taas perinteinen maanantaiahdistuspäivä.

Mitähän mä tällä kaikella oikeasti luulen saavuttavani, en tiedä. Vois lähteä kotiin, mutta aika paha olo siellä olisi. Paha olo on kyllä täälläkin ollessa, että sikäli. Joteki nyt hukassa ittensä kans.

Tänään syöty yksi viili. Painosta ei tietoa. Hitusen heikottaa, mutta minkäs sitä sairaalle päälleen voi. Kaloreita muuten 80.

Loma lusittu - meniköhän ihan nappiin...?

Perjantai-iltana hain rauhoittavan yöunia turmaavaan. No toisin kävi, klo 2 yöllä luovutin, vauhtia oli liikaa, uni ei ottanut tullakseen ja hain vielä toisen napin. Viiden tunnin yöunien jälkeen lauantai-aamuna kotilomille, ruokakaupan kautta. Kotona alkoikin sitten taas tuttu ja turvallinen arjen pyöritys. Iltapäivästä heikotus alkoi iskeä vähitellen, ja päätin nostaa verensokereita viilillä. Tämäpä ei tuottanutkaan toivottua tulosta; kaupaan uudelleen vielä lähdettyäni olo oli sekavahko ja heikko. Onneksi on olemassa hyviä ja välittäviä ihmisiä, heidän avulla saatiin olo kohenemaan. En nimittäin uskaltanut kauppareissulta lähteä autoilemaan kotiin päin, ennen kuin olo olisi astetta vakaampi. Aloitettiin sokerinpalalla. Ei toivottua tulosta. Suola, veteen sekoitettuna. Ja se oli se mitä kroppa oli nyt vailla. Olo koheni vähitellen ja kauppareissusta selvisin kotiin ja virtaa riitti taas. Loppupeleissä loma muuten sujuikin hyvin. Harmi vain, että tekemistä kotona oli yllinkyllin, eikä varrsinaista laatuaikaa lasten kanssa juurikaan ehtinyt viettää. Mutta sitten taas, kun on synttärikuviot ja pääkoppa kohdillaan, lupaan antaa lapsilleni niin paljon aikaa kuin mahdollista. Onneksi kesä on tulossa, mahdollisuuet ulkoiluunkin ovat mielyttävämmät!

Sunnuntai kului arjen askareissa ja viimeisissä leipomisjutuissa. Kuinka vaikeasti masentunut voi olla näin toimintakykyinen, sitä en vain ymmärrä. Iltapäivää kohti vanha tuttu heikotus nosti taas päätään, ehkä kaksi viiliä (yht.160 kcal) ei ole riittävä energiamäärä jatkuvasti touhuavalle perheenäidille. Mutta muistinpas laittaa hitusen suolaa viilin sekaan, kun vaan muistaisi sen jatkossakin :)

Kotona päällimmäisenä ajatuksena alkoi nousta, että vanhin lapsi alkaa vältellä puheenaihetta sairaalassaolostani. Hän on mielestäni muutenkin ottanut etäisyyttä minuun joutussani osastolle. Toki suuria ajatukisa pienen pojan päässä, joihin on vaikea antaa vastausta, kun ei tiedä kysymyksiä. Lapselle tilanne on kriisi, selkeästi. Mutta seuraavan loman aikana me keskustelemme yhdessä, tehdään jotain kivaa. Ja jutellaan.

Hämmentävää kun olen jotenkin menettänyt yhteyden pienempiin lapsiin, kaikista nuorin tuntuu välillä jopa vieraalta, niin ihana ja rakas kun hän onkin. Keskimmäinen yrittää kovasti, hän olisi halunnut pallotella ja touhuta yhdessä, mutta ymmärsin ettei fyysinen puoli tänään vain jaksanut.

Kysymysmerkki on myös puoliso. Parhaansa tekee ja tukee, koti oli lomille päästyäni harvinaisen hyvässä kunnossa. Mutta mitä hän pohjimmiltaan ymmärtää tilanteestani, sitä en tiedä. Näistä asioista on kun niin mahdottoman vaikea keskustella. En voi sanoa toiselle, että en enää pysty syömään ja varmaan kuolen pian tai joudun paluupostilla avohoitoon, jossa minua ei osata auttaa ja taas taidan kuolla pian. Puoliso on vahva persoona, joka on mallikkaasti jaksanut hoitaa kodin ja lapset. Asioista tulisi toki puhua, mutta hyötysuhde voisi kuitenkin jäää olemattomaksi, sillä minua ei voida auttaa. Olen osastolla vain, kun tälläisille epätoivoisille tapauksille ei muuta säilytyspaikkaa ole.

Taisin jo muutaman hyvän ystävän rivien välistä hyvästellä. Esikoinenkin tekee ehkä pientä luopumistyötä jatkuvasti. Eihän elämästä toki kukaan ikinä ole selvinnyt hengissä. Lapsen kanssa on vain vaikea keskustella lapsen omista peloista äidin sairauteen liittyen.

Vaaka näytti eilen aapulan jälkeen vaatteet päällä 39,9 kg, tämän aamun lukuja en enää muista, yli 39 se oli, mutta vähemmän kuin eilen. Tämä on nyt karannut käsistä, ja olen itse voimaton tekemään mitään.

Elämähän olisi älyttömän ihanaa jos olisin kunnossa. Nyt kahlaan vain syvempiä vesiä, päivästä toiseen. Kroppa pettää. Hormonitoiminta sekosi, menkat tekivät yllätystulemisen niukalla vuodollaan joka tuskin kestää kauan. Lienee tämäkin yksi varoitusmerkki hormonitason hiipumisesta ja viimeisestä taistelusta. Maha ei enää kestä yksipuolista syömistäni.

Huomenna lääkäriä tapaamaan, jokohan mut kirjattais ulos epätoivoisena tapauksena... :) Kun ees joku hoitaja olisi tullut kysymään loman kulusta osastolle tullessani, mutta ketään ei kiinnosta. Tämänkin pohjalta luulen lentäväni huomenna ulos.

Ristiriitaista

Hoitajat odottivat tarkkailupäätöstä, ihan selkeästi. Ensimmäinen hoitaja joka vastaan tuli lääkärin tapaamisen kysyi että millaisia päätöksiä tehtiin. Hämmennys oli käsin kosketeltava, kun vastasin ettei minkäänlaisia. Hämmentynyt olin itsekin. Voin ihan rehellisesti myöntää syömisten menneen päin prinkkalaa, se ei vaan onnistu. Päivän energiansaanti on ollut keskimäärin 200kcal/vrk. Mutta minulle annettiin kotilomaa. Ja sain käydä kirjastossa. Siellä toki silmissä musteni, onneksi oli tuoli vieressä ja selvisin taas säikähdyksellä. Tohtori otti linjakseen, että nyt hoidetaan vain itsetuhoisia ajatuksiani. Hiljaa mielessäni naureskelin (voiko vakavasti masentunutta naurattaa?) että enkö syömättömyydelläni tee itsemurhaa koko ajan...

Niin. Itsehän sitä olisi oltava valmis paranemaan. Ehkä mielialalääkityksen myötä huomaankin, kuinka kivaa elämä on, ilman että pahaa oloa tarvitsisi purkaa syömättömyyteen. Mutta kun en halua syödä. Ja silti haluaisin olla terve. Normaali.

Ja kuka sen normaalin taas määrittelee...

No kotona pääsen käymään taas vaa'alla. Onhan se hyvä punnita itseään edes kotona, kun osastolla se ei ole tarpeellista! ;)

Arkea

Päivät kuluneet sängyn pohjalla ja tupakkakopissa. Hoitosopimusta ei sitten saatu tehtyä, nyt odotellaan lekurin kannanottoa tilanteeseeni. Eilen illalla mietin, että romahdanko jos tarkkailu napsahtaa päälle. Tänä aamuna mietin sitäkin vaihtoehtoa, että entäpä jos lennänkin osastolta ulos. Se voisi omalla tavallaan olla hyväkin vaijtoehto sillä osastolla olo ajaa itseni yhä heikompaan kuntoon. Ja toisaalta, kotona kai tappaisin itseni.

Lääke ainakin joutaa vaihtoon. Ortostaattinen verenpaine ei ole minua varten. Eilen illalla taas huimasi ja silmissä musteni niin, että sain istua vessan lattialla hyväsen aikaa ennen kuin uskaltauduin kävelemään huoneeseeni. Tästä syystä jäi sitten hampaatkin pesemättä, kun en vain uskaltanut enää nousta sängystä. Ja tuo kun ei ollut ensimmäinen kerta.

Ruokailut ovat mitä ovat, suurimman osan skippaan, joskus käyn turvaruokaani syömässä, vaikka nälän tunne onkin jo kadonnut taivaan tuuliin. Mutta eilen illalla ylitin itseni: minä söin salmiakkia! Ajattelin nimittäin että jos aamulla otettaisiin verikokeita, olisi suolat normaalimmat, tai punnituksessa paino korkeampi, jos nestettä kertyisi... no kumpaakaan ei tullut aamuohjelmaani, jotta hukkaan meni nekin. Mutta ihan hyviähän noi olivat.

Maha on kipeä. Mutta siitä saan kyllä syyttää vain itseäni. Tai en välttämättä.

Lapsia hirveä ikävä, pieni huolikin taustalla, mitä esikoisen mielessä pyörii kun äiti on taas poissa. Aamulla ennen viittä herätessäni ensimmäinen ajatus olikin, että olisi niin kovasti ttehnyt mieli kietoa kädet rakkaan lapsen ympäri, antaa kunnon hali ja kertoa että äiti rakastaa aina, tapahtui mitä hyvänsä.

Tätä samaa...

Ei uutta auringon alla. Samaa vänkäämistä syönkö vai en. Tiedän etä pitäisi, mutta kun en vain kertakaikkiaan pysty. Tai osaa. Tai mitä lienee. Omaa hautaanihan tässä vain kaivan, kun en edes vaivaudu ruokasaliin asti. Tänä iltana pitäisi tulla muutos, tai edessä lienee uloskirjaus. Tai tarkkailu, mutta tuskin sentään sitä. Tai mistä minä lääkärin ajatuksia tietäisin.

Päivä kulunut kirjaa lukiessa, sängyssä maatessa. Aamuryhmä oli taas raskas kokemus, jotenkin niin turhauttava. Mielialalääkekin aloitettiin, sen seurauksena ollut paha olo koko päivän, nyt alkaa vähitellen helpottaa. Onhan tuosta lääkkeestä kai jotain hyötyäkin, mutta saa nähdä...

Seuraava ruokailu-koetinkivi noin tunnin päästä. Ahdistaa.

Valitettavasti en pääse lastensuojelun palaveriin. Tai pääsisin, mutta en todellakaan jaksa. Mielipiteeni ja ajatukseni olen heille kuitenkin tuonut jo julki, ja näitä syvällisiä pohdintoja jaetaan palaverissa eteenpäin muidenkin tiedoksi. Tuleepahan mielipiteeni kuuluville.

Pientä syyllisyyttä ilmassa. Koen itseni surkeaksi ja epäonnistuneeksi äidiksi, kun luuhaan vain sairaalassa. Paikkani olisi kotona lasten kanssa, arkea pyörittämässä. Mutta täällä vaan makaan sängyssä.

Hankalampi juttu...

Osastolla olemisesta ei vaan tuu mitään. Sen on hoitajatkin huomanneet. Vaihtoehdot olisivatkin nyt hoitosopimus tai uloskirjaus. En todellakaan tiedä mitä tekis. Toisaalta osastolla oleminen tuntuu pahalta, mutta eipä kotona olemisestakaan tunnu tulevan mitään. Jos nyt kotiin lähden, napsahtaisi tietenkin taas uusi lastensuojeluilmoitus, ja siitä tuskin hyvää seuraisi. Ja jos lähtisin kotia, pääsisinkö täältä pois, vai tulisiko seuraavaksi tarkkailulähete...? Kaikki tämä selvinnee tämän päivän aikana.

Eilispäivä meni kokonaan nukkuessa, lääkkeellä on aika lamaava vaikutus. Ruokailut eivät ottaneet sujuakseen, sillä en jaksanut nousta ylös syömään, eikä mitään tehnyt edes mieli. Oletettavastikin juuri syömättömyyden vuoksi hoitosopimus haluttaisiinkin. Siinä mieless' olisi kai parempi lähteä kotiin, siellä pystyy sentään syömään.

Osastolla

Aamu alkoi kiukulla, vaihtui epätoivoon ja muuttui lopulta itkuksi. Ahdistus oli valtava. Itsetuhoiset ajatukset valtasivat pään täysin, tuli tunne että oli pakko päästä pois. Tuskan keskellä hätäinen viesti äidille "en jaksa enää, haluan pois". Vastaukseksi sain, että ajattele lapsia. Seuraavaksi ilmoitinkin että nyt taitaa olla osaston paikka.

Päivystyksen lääkäri kysyi vaikeita, olo oli tuskainen, enkä löytänyt vastauksia. Sen verran sain sanottua että kotona en uskalla olla. Lähetteen kanssa siitä eteenpäin toiselle lääkärille, joka otti minut osastolle. Puoli vuotta olin poissa täältä, joko tämä olisi nyt viimeinen kerta?

Lääkärin puhuessa lääkkeiden aloituksesta, aloin itkeä. Kuinka ihmeessä löydän hoitomyönteisyyteni? Haluan pahan olon pois, mutta miksei se voi mennä nopeasti pois ilman lääkkeitä? Ja miksen voi kestää lastensuojelua ilman lääkitystä?

Osastolla olossa on yksi ongelma. Nimittäin en taaskaan ole pystynyt syömään. Joku lukkotila vaivaa, toivottavasti se menee pian ohi ettei sen takia osastolla oleminen veny...